Anna

Kyläkertomus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.
Oli syksy. Taivas oli hyvin harva Kankaan talon Matti isännän sanojen mukaan, kun se aina vettä maahan varisti. Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen aikaan ja jos se jolloinkin pilkistikin pilvien välistä, niin se ei saanut kauvan katsella märkää maata ja lämmöllään kuivata rapakoisia teitä, sillä pilvet, vettä varistavat, piiloittivat sen tuonne taivaan korkeuksiin. — Ja tiet ne ne vasta viheliäisiä olivat, tuntuivat ihan rapakoksi sulavan tuossa loppumattomassa vesivalossa.
Nyt olikin harvinaisen myöhäinen syksy. Vaikka oltiin marraskuun alkupäivissä, niin ei talvesta tai sen alusta tuntunut tuulahdustakaan.
Niin, oli jokin noista marraskuun alkupäivistä, jolloin palvelijain vuosi loppuu ja toinen vuosi heille alkaa, jolloin he jonkun päivän pitkän vuoden perästä saavat vapaana olla omissa oloissaan. Silloin he kokoovat vähät tavaransa pieneen myttyrään, siinä heidän, piikatyttöin ja renkipoikain talot ja tavarat ovat. Tämä mytty mukanaan jättävät he marraskuun alkupäivinä talonsa, toiset ikävästä itkien, toiset vihasta hammasta purren. Monen emännän silmistä silloin, kun ikkunasta katsovat kujaa pitkin menevää, vierähtävät vesikarpalot; silloin muistuvat mieleen monet tapaukset vuoden varrelta. Kerkeäähän sitä vuodessa kiintyä toisiinsa.
Kankaan talon — eli Ison-Kankaan, siksihän sitä kyläläiset nimittivät — suuressa honkapirtissä paloi kirkkaasti kattolampussa tuli, valaisten suuren pirtin joka loukon, paitsi tuota uunin loukkoa oven vieressä, jossa istui kissa sylissään vanha, sokea huutolaismuori. Sinne hän aina meni, kun siellä muuria vasten selkäänsä nojaten oli niin lämmin.
— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkän pöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.
— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuo tiekin, arveli isäntä.
— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasen emäntä.
— Reipas tyttö, tiesi isäntä.