Kuusi pilapuhetta

Huvi-iltain ratoksi
Esitellyt
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.
Maailman nuija. Metsästäjille. Hattu vaiko huivi naisten päähineeksi? Sananen soppakouluistamme. Apulannoista. Kaartilainen.
Maailman nuija.
Maailman nuija — se on tärkeä kappale ihmiselämän ohjaksissa. Vakuudeksi pyydän kertoa erään esimerkin.
Eräästä vanhemman puoleisesta Tiimus Anttila-nimisestä torpan ukosta kotipitäjässäni, olen kuullut kerrottavan, että hän nuorra-miessä ollessaan oli ollut aika hurja, oikea yltiöpää. Hän joi ja tappeli, tappeli ja joi — niin kerrottiin. Ja tietysti hänen erityistilissään olisi voinut huomata koko pitkän pienemmistä synti-menoeristä kokoillun luettelon, mutta niihin ei ehditty huomiota kiinnittää. Tiimus nim. piti kyllä huolen siitä, että kyläkuntalaisilla riitti juoruamista painavimmistakin asioista.
Se oli siihen aikaan, kun n.s. korpilaki oli vielä voimassa. Se tahtoo sanoa, että suuremmistakaan tappeluista ei käräjiä käyty, vaan samalla mitalla, jolla he mittasivat, mitattiin niin Tiimukselle kuin toisillekin asian alkajille.
Mutta sitten erään kahakan jälkeen täytyi virallisen syyttäjän vallesmanni Pöökelin tarttua Anttilan Tiimuksen rinnuksiin kiinni ja tämä purjusteleminen päättyi siten, että Tiimus joutui pariksi vuodeksi rautaristikon taakse ihmistapoja oppimaan.
Kun hän sitten tältä opintomatkalta palasi, kertoivat hänen olleen kuin konsanaan toisen miehen. Hän rakensi itselleen torpan ja otti eukon. Töissään ja toimissaan oli hän nyt yhtä rivakka kuin ennen tappelussa, ja kun hän muutenkin kaikin puolin oli muuttunut kunnon mieheksi, niin eipä monia aikoja kulunut, kun hän oli jo koko hyvässä toimeentulossa. Emäntä häll' oli mieluisa, kuin viinipuu on vihanta , kuten vanhassa virsukirjassa lauletaan, ja puoli tusinaa pulleaposkisia, pieniä pipanoita peuhasi hänen ympärillään.
Nähtyään miten hyvin Tiimus nyt viihtyi perheenä parissa, huomautti eräs naapureistaan hänelle — noin vähän niinkuin virnistellen: Kyll' on tuota Tiimustakin maailma nuijinut!