Kuusten juurella: Romaani

Produced by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1922.
Ensimäinen luku.
Lumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli. Näytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.
Kivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli vain vasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli koko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma olisi häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään tavallista roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen loukkoon, ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään. Samalla hän kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi syntymään entistä mukaa.
Ilta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt. Aunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin tultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli niistä enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin kuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa, räpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin savupellin varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne uunin kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän istahti uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta kun Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä istuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti karsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen pöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla tulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta karttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa, katsahti karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden vanha pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt rukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi kasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona sataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut rukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana. Kädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku näytti nielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä aluksia ja sanoi alakuloisesti: