Savolainen "neekeri" kesäreissulla

Pakinoita kesämatkalta Turusta Savoon
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.
Kuinkas taas Suomen kansa sanookaan: odottaa kuin hepo kesää.
Kyllähän hevonen on hauska ensi kerran väljänmetsään päästessään, se myönnettäköön, mutta samainen luontokappale on hauska joskus muulloinkin, kun se on saanut jättää setolkat, länget ja mäkivyöt. Silloin se kirmaisee oikein riemuisan laukan. Sillä on, hevosella, vanhuuteen asti poikamaista verta suonissaan, sellaista riuhtovaa elämäniloa, josta ei ole vapaa ylimystöön kuuluva kilpaorikaan. Mutta lehmä, se on jo kerran poijittuaan ikävä ja surumielinen, se ottaa elämän aivan liian vakavalta kannalta ja kulkee koko kesänkin tylsän harkitseva ilme naamassaan. Keväällä laitumelle laskettaessa unohtaa sentään ikälehmäkin arvokkuutensa, tai sanoisiko maailmantuskan, joka sitä painaa kesät talvet. Se tekee huikeita ilmahyppyjä voittaen melkeinpä keväisen vasikkansakin.
Sellaista laitumelle laskettua lehmää muistuttaa talvikauden raatanut kynämies kesälomalle lähtiessään. Hän ei ehkä tee ilmakeikkoja, mutta hän viheltää. Ihan totisesti viheltää, eikä kukaan ole nähnyt hänen sitä varten talvella huuliaan suppuun vetävän. Hän viheltelee Mustalaisruhtinatarta tai Bajadeeria matkalaukkuaan täyttäessään ja huomaa sitten ensimmäisessä yöpaikassa unohtaneensa pois yöpaidat ja hammasharjan, vaikka hän juuri niiden takia laukkunsa mukaan otti. Sensijaan on hänellä runsaasti mukana maalaisoloihin aivan sopimattomia kovia kauluksia ja puoli tusinaa kaulaliinoja, lievimmin sanoen koko hänen senlaatuinen omaisuutensa..
Sangen murheellisin mielin läksin Turusta. Eipä silti eikä sen vuoksi, että minun olisi ollut surku jättää Turku, vaan siksi, että kohtalo (ja rahakukkaro, joka ei myöntänyt kiertotietä Helsingin kautta) oli määrännyt minut matkustamaan Toijalan rataa. Tämä viimemainittu on yks murheen kryyni jokaiselle matkustavalle Suomen kansalaiselle.
Kerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että onpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään niin yksitoikkoista kuin Turun—Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin Isä Jumala — jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut — olisi pahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut liikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että Kärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä järvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!