Saksanmaa

Talvinen tarina
Kirj.
Suomentanut
O. Manninen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä Laulujen kirjan runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, Lorelei , kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama.
Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen Sturm und Drang -polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.
Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.