Alamainen: Romaani

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suomentanut Huvi Vuorinen
Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Osakeyhtiö, 1920.
Etelä-Suomen Sanomain kirjapaino Oy, Lahti.
Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan, rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko, mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.
Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui portailla, niin poika taputti käsiään hulluna — ja juoksi tiehensä.
Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen: Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan liian mitättömiä.
Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta, toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken, jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin, oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen. Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon, että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan myymälässä. Yritys onnistui — mutta illalla Diederich polvistui vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta. Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. Minun poikani on varastanut , hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä, katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. Sinä petät ja varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi.