Mikaeli Kohlhas

Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta
Kirj.
Suomennos
Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapaino, 1884.
Mikaeli Kohlhas.
Haweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä Mikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa aikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta miestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut pitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin on hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli ammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta vaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen ja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei hänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt, sanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä hänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs seikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa siitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni uppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että murhamiehen.
— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan kuluttua tuli huoneesta ulos.
— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi tämä, aukaisten samassa puomin.
— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli seudun. — Onko vanha herra kuollut?
— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.
— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi: kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari! samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen luoksensa tielle.