Kun rauhan mies sotaa kävi

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Heinrich Zschokke
Otava, Helsinki, 1902.
1. Yhdeksänneljättä täyttänyt. 2. Kirje. 3. Ero. 4. Matka Magdeburgiin. 5. Pahoja aavistuksia. 6. Takaisin. 7. Nimitetty sotapapiksi. 8. Yliadjutantiksi. 9. Kaarlo Suuren armeija marssii. 10. Voittoisa kahakka. 11. Toinen kahakka ja sen seuraukset. 12. Jatkoa. 13. Sotavankeus. 14. Yhteen yhdytään. 15. Karkuri. 16. Tallirenkinä ja kuskina. 17. Murhaa ja miestappoa taas. 18. Vaarallista seuraa. 19. Ihana aamurusko. 20. Päivä nousee.
1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.
Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä asuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli sunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys puistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo viidennelläkymmenellä!
Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä 20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo hyvinkin ovela. — Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut ovat häneltä silloin jo tiessään. — Mutta neljäkymmentä! Niin neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!
Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.
Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen, nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.
Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun, sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja, pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat minulle vaskirahassa.