Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina

Nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.
Oi, jospa minäkin edes niin paljon kuin pieni kipinä saisin valaista Suomen yötä ja sitten kuolla ja haihtua pois!
Alkulause
Ryhtyessäni kuvamaan Isa Aspin elämäntarinaa, en ole yrittänytkään arvostella hänen runotuotantoansa taiteelliselta kannalta, vaan olen tahtonut vain koota yhteen kaikki hänen suomalaiset runonsa sekä niin suuren osan ruotsalaisista kuin mahdollista ja sovittaa ne hänen elämänsä rajojen sisäpuolelle. Mahdollisesti voi monen mielestä tämä kuvaus tuntua liian seikkaperäiseltä ja yksityiskohtiin menevältä, mutta kun kaikki tiedot perustuvat joko suullisiin kertomuksiin tai Isa Aspin omiin kirjeisiin, niin en ole malttanut niitä suuremmassa määrässä karsia.
Lämpimät kiitokseni pyydän lausua niille monille henkilöille, jotka suurella autiudella ovat avustaneet työtäni ja antaneet käytettäväkseni Isa Aspin kirjeitä ja jälkeenjääneitä papereita. Varsinkin olen kiitollisuudenvelassa Isa Aspin nuoruudenystäville rouva Sally Heikelille ja neiti Fanny Hohenthalille , joiden ystävällisettä avutta en olisi voinut tähän työhön ryhtyä.
Helvi Setälä.
Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat kiinnittäneet suuria toiveita.
Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin, on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää, tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia, jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja puhtauden symboli.