Kansan hyväksi

Kirj.
Helmi Setälä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.
Äitivainajani muistolle.
Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.
Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinä tuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulosti korvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirta vyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivat yhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassa sumumeressä.
Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarat tihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaat käsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonka kattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisista ikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujen hillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni ja täysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukon mukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten ja hajaantui puistikon teille.
Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensa olivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunut piirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanut lupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut ja kuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensä oli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelematta hän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänen sydämessään oli vallinnut hiljainen rauha.
Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä järkeä tyydyttävämpien tieltä. — —