Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvaus menneiltä ajoilta
Kirj.
Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut
Maila Talvio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
Kun Tulella ja miekalla (Ogniem i mieczem) v. 1884 ilmestyi, herätti se ihastuksen, jollaista ei pitkään aikaan mikään puolalainen kirja ollut saanut osakseen. Ulkomaillakin johti teos yleisön huomion Puolaan ja puolalaista kirjallisuutta aljettiin kääntää länsi-eurooppalaisille kielille. Puolalaisia viehätti tässä kirjassa sekä Sienkiewiczin yhtä värikäs kuin asiallinen kertomistapa että itse isänmaallinen aihe: vyörytetäänhän tässä teoksessa silmien ohitse joukottain henkilöjä ja tapauksia eräästä puolalaisen historian kohtalokkaimpia aikakausia.
Vaikka Tulella ja miekalla luonnollisesti on löytänyt ja aina tulee löytämään likeisimmän lukijapiirinsä Sienkiewiczin kotimaassa, on sen viehätysvoima ei-puolalaiseenkin lukijaan suuri. Tämä Sienkiewiczin nuoruudenteos on kuin onkin niitä historiallisia romaaneja, joissa kuulemme ikäänkuin historian humisevan päidemme päällä ja tunnemme ihmisjoukkojen kamppailun alkuoloista, kaaoksesta kohti järjestettyjä oloja, selkeyttä. Kuin loistava, Sienkiewiczin kuuluisan maamiehen Matejkon, maalarin, kuvasarja, leviävät Tulella ja miekalla-teoksen tapahtumat lukijan eteen.
Pari sanaa suomalaiselle lukijalle selitykseksi hiukan monimutkaisesta kasakkalaitoksesta.
Puola oli 16:nnella vuosisadalla kohonnut Itä-Euroopan mahtavimmaksi valtakunnaksi. Koko itäinen puolisko oli kansallisuudeltaan liettualainen ja venäläinen. Varsinkin valtakunnan lounaisissa maakunnissa asui venäläisiä, etupäässä vähävenäläisiä, jotka olivat kreikkalaiskatolista uskoa. Puolalaiset yrittivät heidän keskuuteensa levittää roomalaiskatolista uskontoa. Tämä nosti vähävenäläiset vastarintaan, joka kävi yhä kovemmaksi, kun puolalaiset saattoivat osan ennen vapaita vähävenäläisiä talonpoikia maaorjuuteen. Vähävenäläisen vastarinnan johtajiksi tulivat kasakat, joiden keskustaksi 16:nnen vuosisadan lopulla muodostui Sicz eli Setsh eräällä Dnieperin saarella koskien alapuolella. Sensijaan että he ennen olivat ryöstäen hyökkäilleet tatarilaisten ja turkkilaisten alueille, he 1590-luvulta alkaen ahdistelivat myöskin puolalaisten ylimysten kaakkoisissa rajamaissa olevia maatiloja. Heidän joukkoonsa oli näet siirtynyt paljon puolalaisten herrojen karanneita maaorjia. Nämä hyökkäykset kehittyivät vähitellen varsinaisiksi sotaretkiksi Puolaa vastaan ja tulivat sitä vaarallisemmiksi, jota lujemmaksi kasakkain sotilaallinen järjestö oli muodostunut. Rauhanteossa kasakkasotien jälkeen oli aina kysymys siitä, kuinka suuri kasakkasotajoukko sai olla. Niin esim. v:n 1625 sopimuksessa määrättiin, että kasakkajoukkoja saisi olla 6000 miestä, muiden oli palattava takaisin maaorjuuteen. Sallittu kasakkamäärä oli pantava luetteloon, rekisteriin. Rekisterikasakat olivat siis Puolan hallituksen suvaitsemia kasakkoja ja heihin luultiin voitavan luottaa. Erittäin vihasivat kasakat Puolan valtakunnan suojaksi heidän lähimpään naapuruuteensa rakennettua Kudakin eli Kodakin linnoitusta. Useissa taisteluissa koettivat kasakat hävittää Kudakin ja suurentaa rekisterin lukumäärää. V. 1638 saivat kasakat onnettoman kapinan jälkeen kärsiä suuren nöyryytyksen. Heidän itsehallintonsa lakkautettiin, he saivat asua vain kolmessa starostakunnassa. Rekisteri alennettiin jälleen kuuteentuhanteen, mitään sen ulkopuolella olevia kasakoita ei tunnustettu. Hävitetty Kudakin linnoitus rakennettiin uudelleen ja kasakat alistettiin Ukrainaan majoitettujen puolalaisten sotajoukkojen valvontaan. Mutta vain kymmenkunnan vuotta kesti hiljaisuutta. Bohdan Chmielnickin johdolla nousi koko Ukrainan kansa kapinaan puolalaisia vastaan. Siitä alkoi Puolan valtakunnan nopea heikentyminen. Kasakatkaan eivät kuitenkaan saavuttaneet toivomaansa tulosta. V. 1654 Ukraina yhdistettiin Moskovan valtakuntaan ja samalla myöskin entinen vapaa kasakkajärjestö loppui.