Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 3

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvaus menneiltä ajoilta
Kirj.
Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut
Maila Talvio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.
Eräänä leppoisana yönä kulki pitkin Waladynkan oikeaa rantaa, Dniesteriä kohden, saattue ratsumiehiä, toistakymmentä henkeä.
He ratsastivat aivan verkalleen, melkein käyttöä. Edellimmäisenä, muutaman kymmenen askeleen etäisyydessä toisista, kulki kaksi ratsastajaa, ikäänkuin etuvartiostona, vaikka heillä nähtävästi ei ollut mitään syytä vartioimiseen ja silmälläpitoon, koska he kaiken aikaa keskustelivat eivätkä mitenkään tarkanneet ympäristöä, vähänpäästä pidättivät hevosiaan ja katsahtivat saattueen toisiin jäseniin. Vihdoin eräs heistä huusi:
— Verkalleen, verkalleen!
Ja saattue hiljensi vieläkin kulkuansa, nyt se tuskin ensinkään liikkui eteenpäin. Vihdoin päästiin pois mäen peitosta, joka oli varjostanut retkikuntaa, ja tultiin aukealle kentälle, jota kuutamo kirkkaasti valaisi. Silloin saattoi huomata, minkätähden kulku kävi niin varovasti: karavaanin keskellä kuljetti kaksi rinnakkain käyvää hevosta satuloihin kiinnitettyjä paareja, joilla lepäsi joku ihminen.
Hopeiset säteet valaisivat hänen kalpeita kasvojaan ja suljettuja silmiään.
Paarien jäljessä ratsasti kymmenkunta asestettua miestä. Siitä päättäen, ettei heidän keihäisiinsä ollut kiinnitetty pieniä lippuja, saattoi olettaa, että he olivat kasakoita. Muutamat heistä taluttivat perässään ohjaksista kuormitettuja ratsuja, toiset ratsastivat valtoimina, ja vaikka nuo kaksi, jotka ratsastivat etunenässä, näyttivätkin olevan aivan välinpitämättömiä ympäristöstään, niin katselivat he kuitenkin levottomasti joka taholle. Ja kuitenkin tuntui seutu olevan täydellistä erämaata.