Taiteilijan tarina

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Hermann Hesse
Suomensi Kaarlo Nieminen
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.
Taiteilijan tarina
(Gertrud)
Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen, oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.
Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin. Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.
Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin. Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita leipääni.