Aurelia

language: Finnish
Itämainen kuvaus Kristuksen ajoilta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Aurinko painui juuri Välimereen. Lyhyttä hämärää seuraa tumma, pehmeä itämainen yö. Aurelia nojasi väsyneesti päätään leposohvan pielukseen. Yläkerran pylvässalista oli seinäverhot vedetty syrjään, ja Aurelian katse harhaili Välimeren tummenevalla pinnalla. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi yön taivaalle antaen suurelle ulapalle ihmeellisen hämärhohteen. Satavuotiset Liibanonin seetripuut huminoivat. Ne kertoivat yön hiljaisuudessa lapsilleen pyhää salaisuuttaan: Meidän isistämme rakennettiin kerran Herran temppeli!
Mutta Aurelia ei kuule seetrien salaisuutta, ei huomaa illan ihanuutta, vaikka katse harhaileekin öisen ulapan yllä. Ah, hänen silmiensä edessä on toinen kuva: Rooma, ikuinen Rooma ja murheen muistot siellä! — Sitä kuvaa hän oli paennut tänne itämaille asti. Mutta kuva seurasi mukana — muistot elivät. Miten selvänä nytkin kaikki oli hänen edessään: Hän on Rooman ylhäisimmän ja rikkaimman perheen ainoa tytär. Ylhäistä sukua oli Antoniuskin, vaikkei hän ollutkaan rikas. Lapsena he leikkivät aina yhdessä. Tulivat sitten aikuisiksi. Miten hyvä oli Antonius aina! Jo lapsena oli hän, Aurelia, aina luvannut tulla Antoniuksen vaimoksi, ja isä oli hymyillyt ja nyökännyt hyväksyen päätään. Mutta sitten isä kuoli äkkiä — äiti oli kuollut jo Aurelian pienenä ollessa. Aurelian rikkaus ja kauneus tuli kuuluksi kautta Rooman. Ja eräänä päivänä saapui itse prefekti kosimaan. Prefektin komeus häikäisi Aureliaa. Miten suurta istua hänen vierellään sirkuksessa, katsella gladiaattoritaisteluita amfiteatterissa, kulkea foorumilla, tai ajaa Palatinukselle keisarin luo! Ja Aurelia antoi prefektille myöntävän vastauksen.
Antonius tuli illalla. Aurelia ruokki lintuja puutarhan suihkulähteen luona ja kertoi kihlauksestaan näköjään välinpitämättömästi. Antonius ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi, läksi, meni ja syöksyi suoraan Tibervirtaan. Kuka voisikaan kertoa Aurelian surua. Ah, sydän itki verta! Miten äärettömästi hän olikaan Antoniusta rakastanut — nyt vasta hän sen oikein käsitti, kun Antoniusta ei enään ollut. Prefektiä hän ei laskenut silmiensä eteen. Epätoivossaan uhrasi hän suuria uhreja kaikille jumalille Pantheonissa. Sitten hän aikoi Vestan neitsyeksi, sitten Isiksen naispapiksi, vaan ei mistään apua. Lopulta täytyi hänen jättää koko Rooma — hän ei jaksanut kulkea siellä muistojen paikoissa. Ensiksi hän pysähtyi Ateenaan. Ah, sen ihanuus viihdytti hetken, mutta vain hetken! Muistot elivät, ja hän pakeni Vähään Aasiaan. Sieltä sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tänne Liibanonin rinteelle rakennutti hienon, roomalaisen huvilan. Mutta kuva seurasi mukana tännekin: Oi, Antonius ja Rooma, ikuinen Rooma! — — —