Onnen kannel: Historiallinen kertomus

Historiallinen kertomus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
Kultarannan emäntä. Etelään. Valoa. Pimeyttä. Luostarissa. Apotti on matkalla. Vuorella. Äiti ja tytär. Kaskesmaalla. Hämeessä. Syksyinen ilta. Sampsa. Salolle, salolle. Kotona. Toinen syksy. Metsänkävijä. Karvetin Voima. Ilma. Kevät keskellä syksyä. Pyhässä lehdossa. Vuonna 1000.
Kultarannan emäntä.
Aamuaurinko kultasi selät ja salmet, saarien rannat ja keväisen metsän. Siinä lahdelman rannalla, riippakoivun alla seisoi Kultarannan emäntä, ennen nuoruudessaan maankuulu Impi. Hänen olennossaan oli vieläkin jotain pehmeätä, kaunista, vaikka aika olikin taivuttanut hiukan kumaraan hänen solakan vartalonsa ja sirotellut lunta tummaan tukkaan. Nuo tavallisesti niin lempeät kasvot kuvastivat nyt tuskaa, sanomatonta tuskaa. Oi, tuonne niemen taa katosi suuri kauppapursi, joka vei pois hänen vanhimman poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä. Kunnekka joutunee matkallaan poika, kurjuutta kärsivi, kylmä on maailma kulkijalle. Se on isän perintöä, tuo pojan kulkemishalu. Minkäs poika sille mahtaa, että on soittajaksi syntynyt. Noin kierteli ennen hänen isänsä Kulkija-Helkky. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli tullut Kultarannan isännäksi, otti tuo kulkemishalu hänet valtoihinsa. Ja hän, Impi, oli ensin alussa ollut sanomattoman levoton sentakia. Mutta sitten hän tyyntyi aivan, sillä hän tiesi aina, miten tuo kulkemishalu päättyi. Näin kävi kaikki: Kulkija-Helkky istui hetken synkkänä lavitsan reunalla. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti lehdon läpi rannalle. Siellä hän nousi veneeseen, mutta ennenkuin kokka kosketti toista rantaa, käänsi hän äkkiä veneen, souti takaisin ja riensi juoksujalkaa kotiin. Täällä hän toimitti tuhannesti Impille: Minä en lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan! — Eikä hän lähtenytkään. Ja miten onnellisia olivatkaan ne kuusitoista vuotta, jotka he yhdessä viettivät Kultarannassa! Sitten tuli Helkyn äkillinen sairaus ja kuolema. Oi sitä aikaa ja niitä tuskia! Silloin sai Impi valkeita hiuksia muutamassa vuorokaudessa. — Niin, niin, siitä on nyt tasan kymmenen talvea, kun Kulkija-Helkky kuoli. Miten raskasta olikaan ensin alussa, tuntui, ettei jaksanut elää. Mutta sitten aika alkoi mennä, kun sen täytyi mennä. Ja olihan hänellä toki lapsensa, nuo rakkaat neljä. Tämä vanhin Helkky 15-vuotias silloin — oli jo isän eläessä tehnyt lyhyitä matkoja harppuineen. Isän kuoltua hän istuskeli kalmiston kuusien alla keväiset illat ja lähti sitten ensimäiselle pitkälle matkalleen. Ja niitä matkoja on sitten riittänyt — välillä tosin kotonakin. Mutta juuri kun uskalsi toivoa, ettei hän enään lähtisikään, silloin hän tavallisesti lähti. Niin nytkin! Ja äiti huokasi syvään.