Kuopus ja muita kertomuksia

Kirj.
Helsingissä,
Suomalainen Kustannus Oy Kansa,
1910.
Kuopus. Lintupari. Häätö. Isäntä. Lauantai-ilta metsämailla.
Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni
Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo
suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.
Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä,
pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut
tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.
Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun
olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin
lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi,
heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista,
joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen
nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän
vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.
Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut
ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että
ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat
olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman
aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja
tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi
vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.
Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei
ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen
verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat
isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä
äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään
äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt
ja hoitanut.
Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän
ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän
lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja
naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia,
tonttuja eivät ollenkaan.