Leeni: Kertomus

Kertomus
Kirj.
Puolentoistamarkan kirjasto N:o 5.
Helsingissä,
Weilin & Göös,
1907.
Oli pimeä, syksyinen ilta, tuuli riipi irti puiden kuivia oksia ja
kellastuneita lehtiä, lunta ja räntää satoi.
Pieneen mökkiin, joka on kyläkunnan laidassa, sopivat hyvin tuulen
puuskat ja sen nurkissa soi myrskyn surullinen sävel terävämmin ja
vinhemmin, kuin muualla. Myrsky kiertää sen ympäri pyörteissä, raataa
sammaltunutta kattoa, rysähyttelee, repii.
Mökissä oli kaksi vanhusta, aviopari.
Mies istuu pankolla, huojuttelee punniten jalkaansa ja katselee isoa,
pahkulaista varvastaan. Vaimo rukin ääressä on heittänyt sikseen
kehruun ja alkanut hänkin tähystellä yhteen ja samaan paikkaan.
Katossa riippuva lamppu heiluu säännöllisesti ja sen pieni tuikuttava
liekki ponnistaa voimiaan valaistukseen harmaata huonetta huoneen
harmaille asukkaille. —
Vaari kyllästyi varpaansa katselemiseen. Taskustaan kaivoi hän mustan
visapääpiipun ja alkoi sitä laitella. Hän oli perinyt piipun isältään
ja se jälleen isoisältä, joka oli mainio visapiippujen laittaja.
Mutta siihen aikaan olikin vielä visoja, mitä nyt enään. —
Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Pieniä, kuivia haikuja kohoaa
ilmaan. Ne nousevat kattoon, muodostuvat ohueksi pilveksi ja
haihtuvat. Kotitekosen tupakan haju sulaantuu savustuneiden seinien
ja kiukaalla kuivavien puiden ja saappaiden tuoksuun.
Muori on unta estääkseen jälleen alkanut kehrätä. Taajaan ja
tasasesti suristen pyörii rukki, tottuneesti, suu lujasti yhteen
supistettuna ohjaa muori lankaa kuontalosta rullalle.
— Onpa siellä ilma, vaari äännähti piippuaan kopistaen.