Kesätoverit: Meren säveliä

Meren säveliä
Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.
Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin
kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon
loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi,
mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen
kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden
rantaa, sulaen pilvien hehkuun.
Saaret, te kääpiöt — mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen
nukkuessakaan?
Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. —
Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua,
varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja
jättiläinen — oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman
alle sortumatta.
Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä.
Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja;
tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat
käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven
povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan
pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren
suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle.
Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia,
tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.
Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia
mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. — Nyt on rauha, se
kuiskaa. — Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita!
Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte.
Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi
kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa
nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.
Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä,
kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten
väistyy ja katoaa.