Kun valkenee

Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
I. Hämärän näky. II. Koskiveneessä. III. Kesä, joka ei tullut. IV. Margit. V. Valkea yö. VI. Sairasvuoteilla. VII. Sunnuntaikellot. VIII. Rukous. IX. Jäähyväiset. X. Täysi päivä.
Iltahämy liihotteli hiljaa. Se leijaili joen kaislikossa ja
rantapensastossa, hipaisi harmaita paasia ja kääri koivujen nuoret,
hennot lehdet hienoon harsoonsa. Lännen taivaalle asti se tuskin jaksoi
siipensä kehottaa. Kuulakka rusotus kajasti vielä, vaikka hetki oli
myöhäinen.
Lehtoniemessä yksinäinen lamppu tuikahteli isännän ikkunasta. Tohtori Mauri Koivu oli vastikään palannut saattamasta lapsiansa matkalle. Oli äänetöntä ja tyhjää, kun he olivat lähteneet. Pitkä kaiho seurasi heidän jälkiänsä.
Eihän Mauri Koivu tosin ensi kertaa yksin jäänyt. Eikö koko hänen
elämänsä oikeastaan ollut pelkkää suurta yksinäisyyttä? Hän oli
jo aikoja sitte tutustunut ja tottunut siihen. Miksi se siis tänä
iltana, hämärän siivillä laskeutuessaan hänen luoksensa, kohtasi hänen
sydäntänsä kuin kaukainen vieras, joka menneet käyntinsä uusii monien
talvien takaa?
Kaksi oli aihetta siihen: pöydälle taitettu sanomalehti ja lasten
matkan määrä.
Sanomalehti oli ruotsinkielinen. Hän oli kaupungin asemalla ostanut
sen, luettuaan lyhyen kuolinuutisen omasta lehdestänsä. Tässä nyt
kerrottiin jotenkin seikkaperäisesti: Viipurissa kätkettiin maan
poveen tuomarinleski — — — Seppeleitä laskivat , — siinä oli
monta nimeä. Ensimmäisenä: hänen tyttärensä, professorinrouva Margit
Barlitz .
Lasten isoäiti oli kuollut ja haudattu, mutta he eivät tietäneet siitä
mitään. Nuoruuden innolla he iloitsivat kesämatkastansa. Lasten äiti
oli tullut ulkomailta Suomeen, mutta sekin oli tapaus, joka ei koskenut
heitä. Professorinrouva Barlitz oli heille ventovieras.
Isän tuli sanomattoman sääli poikaansa ja tytärtänsä. Ei sekään tunne
ollut uudempi kuin hänen oman sydämensä ikävä — hän vain tunsi
haikeata halua sulkea heidät molemmat syliinsä ja painaa rintaansa
vasten, nyt kun he jo kaukana matkustivat.