Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.
Rakas Asser.
Sanoit kerran tuntevasi minut ja sieluni. Pelkään, että erehdyit silloin. Lue tämä mukana seuraava vihko! Se on pala todellista sieluani. Lue, ymmärrä ja anteeksi suo!
Sinua iäti rakastava Varpu Vapaa .
Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi kuin itse haluan. Harvoille on onni niin myötäsukainen.
Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku, äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisten mieliharmi. Äitini pesi pyykkiä selkä koukussa aamusta iltaan. Jos isä rupesi liiaksi reuhaamaan, sai hän märällä lakanalla ympäri korviaan. Pyykkipadan porinaan heräsin. Pyykkipadan porinaan nukuin.
Asuimme kunnanlääkärin pyykkituvassa. Kaunis puutarha oli pyykkituvan ja lääkärinasunnon välillä. Mutta jos taitoin ihanan kukan tai poimin viekoittelevan marjatertun, niin sain vihlovan piiskasaunan.
»Hyvä Jumala», rukoilin minä, sillä äitini oli uskovainen ja kertoili minulle ihmeellisiä asioita taivaasta. »Hyvä Jumala, ota tämä puutarha tykösi taivaaseen tai lähetä pieni, valkea enkeli, joka antaa minun poimia yhden kauniin kukan ilokseni ja muutaman marjatertun syödäkseni!»
Puutarha ei lentänyt taivaaseen. Pieni, mustakutrinen, valkopukuinen enkeli sensijaan tepasteli sen käytävillä.
Hiivin luokseen. Lauloin. Tanssin. Heitin kuperkeikkoja. Saavutin valkean enkelin suosion. Hän ojensi minulle valkean kätensä ja pyysi leikkimään kanssaan.