Ihanteen kaipuu

Kirj.
Hilda Pylkkänen
Ranskankielestä suomentanut
Helmi Setälä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.
Muutamien romaanien laita on sama kuin joidenkuiden taulujenkin. Vaikuttaaksensa ne tarvitsevat sopivan kehyksen. »Ihanteen kaipuu» on kirjoitettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ranskalaiset saisivat jonkinmoisen yleiskatsauksen Suomesta. »Se kuvaa suomalaista henkeä», sanoo »La Française» täydellä syyllä siitä. Kaikki se, mikä tässä teoksessa on uutta ja huvittavaa ranskalaisille, joille Suomi on aivan tuntematon maa, on vanhaa ja tuttua suomalaisille.
Tuskinpa mikään muu romaanissani voi herättää suomalaisen yleisön mielenkiintoa kuin se seikka, että se on ensimäinen suorastaan ranskankielellä kirjoitettu romaani, jonka tapahtumat liikkuvat Suomessa.
Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret veritäplät.
Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.
Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.
Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi voinut luulla sitä asumattomaksi.
Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.