Ferragus eli Salaliittolaisten päällikkö

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Honoré de Balzac
Ranskankielestä suomensi Volmari Raitio
WSOY, Porvoo, 1915.
Pariisissa on muutamia katuja, joilla on aivan yhtä paha maine kuin häpeän tahraamalla ihmiselläkin voi olla; siellä on hienoja katuja, on tavallisia kunniallisia katuja, sitten nuoria katuja, joiden moraalisesta arvosta yleisö ei ole vielä muodostanut mielipidettänsä; lisäksi murhamiesten katuja, katuja vanhempia kuin vanhimmatkaan leskirouvat, arvokkaita katuja, aina puhtaita katuja, aina likaisia katuja, käsityöläisten, työmiesten ja kauppiaiden katuja. Lyhyesti sanottuna Pariisin kaduilla on ihmisominaisuuksia, ne synnyttävät meissä ulkomuodollaan määrättyjä ajatuksia, joita emme voi mielestämme poistaa. On katuja, jotka tarjoavat niin huonoa seuraa, ettette niiden varsilla tahtoisi asua, yhtähyvin kuin sellaisia, jonne te mielellänne asettuisitte. Muutamat kadut, kuten esimerkiksi Montmartre, ovat alkupäästään kauniita, mutta kapenevat sitten loppua kohden kuin kalan pursto. La Paix-katu on leveä ja suuri, mutta se ei herätä ainoatakaan niistä miellyttävistä ja jaloista ajatuksista, jotka Royale-kadulla yllättävät herkkävärähteisen sielun, ja siltä puuttuu ilmeisesti se majesteetillisuus, mikä hallitsee Vendome-aukeaa. Jos tunnette hermostuttavaa alakuloisuutta kävellessänne Saint-Louis-saaren kaduilla, niin syyttäkää siitä niiden yksinäisyyttä, rakennusten synkkää ulkonäköä ja tyhjiä suuria palatseja. Tämä saari on Pariisin Venetsia. Pörssi-tori on täynnä puheensorinaa, kiirettä, kunniattomuutta; se ei ole kaunis muulloin kuin kuutamossa kahden aikaan aamulla. Päivällä se on osa Pariisia; yöllä se on kuin unelma Kreikanmaasta. Ja Traversière-Saint-Honoré- katu — eikö se ole häpeällinen? Siellä on kaksi-ikkunaisia rakennuspahasia, joihin on kasattu kerros kerroksen päälle paheita, rikoksia ja kurjuutta. Ahtailla, pohjoiseen suuntautuvilla kaduilla, jonne aurinko paistaa korkeintaan kolme tai neljä kertaa vuodessa, kävelevät murhaajat rankaisemattomina. Meidän aikamme oikeus ei puutu asiaan; mutta ennen muinoin olisi ylin tuomioistuin varmaankin kutsunut poliisiupseerin saamaan moitetta näistä asioista, ja ainakin se olisi määrännyt ehkäiseviä asetuksia kadun johdosta. Lisäksi vielä on herra Benoiston de Châteauneuf osoittanut, että kuolevaisuus näillä kaduilla on kaksin verroin suurempi kuin muilla. Toistaaksemme esimerkin avulla lyhyesti nämä ajatukset, eikö Fromenteau-katu ole kerta kaikkiaan murhien ja paheellisen elämän tyyssija? Epäilemättä ne tutkijat, ajattelijat, runoilijat ja elostelijat, jotka kuljeskellessaan Pariisissa osaavat koota sen muurien sisäpuolella joka hetki kuohuvaa huikentelevien nautintojen runsautta, samoinkuin ne, joille Pariisi on herkullisin ihmeilmiöistä, ymmärtävät näitä huomioita, jotka ulkopuolella Pariisia ovat käsittämättömiä. Tuossa se on kuin kaunis neito, tuossa kuin vanha, köyhä nainen, tuossa aivan uutukainen kuin vasta leimattu raha, tuossa taas komea kuin muotinainen. Pariisilla on todellinen jättiläisen hahmo. Sen ullakkokamarit muodostavat pään, joka on täynnä tietoa ja nerokkuutta; sen ensimäiset kerrokset ovat onnellisia vatsoja; sen myymälät todellisia jalkoja: täältä ne lähtevät kaikki kävelijät, kaikki liikeasioitsijat. Miten alati toimeliasta elämää viettääkään tämä jättiläinen! Tuskin on viimeisten tanssiaisista vyöryvien ajopelien täry häipynyt sen sydämestä, niin se jo liikuttelee käsivarsiaan laitakaupungilla ja hitaasti pudistelee itseänsä. Kaikki portit haukottelevat ja kääntyvät saranoissaan kuin suuren ravun tuntosarvet, joita kolmekymmentätuhatta miestä tai naista näkymättömästi ohjaa. Kukin näistä ihmisistä asuu kuuden jalan suuruisessa neliössä, ja tämä ala sisältää keittiön, työhuoneen, vuoteen, lapsia ja puutarhan. Siellä ei näe selvästi ja kuitenkin pitäisi kaikki nähdä. Natisten levenevät nivelliikunnot huomaamatta yhä laajemmalle, katu puhuu. Keskipäivällä kaikki elää, uuninpiiput savuavat, hirviö syö: sitten se mylvii ja sen tuhannet käpälät liikkuvat. Kaunis näky! Mutta oi Pariisi! Kukapa ei ole ihmetellyt sinun varjokkaita teitäsi, sinun valokäytäviäsi, sinun syviä, hiljaisia umpikujiasi; kuka ei ole kuullut sinun humuasi kahdentoista ja kahden välillä yöllä, ei tuntenut sinun todellista runouttasi, sinun kummallisuuksiasi ja jyrkkiä vastakohtiasi! Pariisissa on pieni joukko kaupungin ihailijoita, väkeä, joka ei koskaan kulje ummessa silmin; he maistelevat kaupunkiansa ja tuntevat sen piirteet niin hyvin, että näkevät niissä jok'ainoan syylän, näppylän ja punoituksen. Toisille Pariisi on aina sama ihmeotus, suunnaton kokoomus liikuntoja, koneita ja ajatuksia, sadantuhannen romaanin kaupunki, maailman pää. Tällaisista Pariisi on joko surullinen tai iloinen, ruma tai kaunis, elävä tai kuollut; mutta noista toisista se on elävä olento. Jokainen ihminen, jokainen talon osa on heistä tilkku tämän suuren hempukan huokoista vaatetta, ja he tuntevat täydelleen hänen päänsä, sydämensä ja haaveelliset tapansa. Nämä ovat myöskin Pariisin rakastajia. He kohottavat nenäänsä määrätyllä kohdalla katua varmoina siitä, että tapaavat jonkun kellotaulun; he sanovat ystävälle, jonka tupakkamassi on tyhjä: Mene sitä ja sitä tietä, siellä on tupakkakauppa vasemmalla erään leipurin lähellä, sen, jolla on sievä vaimo. Kulkea ympäri Pariisia on näille runoilijoille kallisarvoista ylellisyyttä. Miksikäs ei voisi tuhlata joitakin hetkiä niihin näytelmiin, onnettomuuksiin, kuviin ja värikkäisiin tapahtumiin, jotka yllättävät teidät keskellä tätä kaupunkien eloisaa, ilmoituksilla vaatetettua kuningatarta. Eikä sillä kuitenkaan ole edes yhtä omaa nurkkaa, niin suuresti se suosii ranskalaisten paheita. Kukapa olisi aamulla lähtenyt asunnostaan matkalle Pariisin äärimmäisiin kolkkiin voimatta kuitenkaan päivällisen aikaan olla poissa keskikaupungilta? Tällaiset henkilöt tulevat antamaan anteeksi tässä kertomuksessa esitetylle kulkuriyritykselle, varsinkin kun se saa alkunsa eräästä silminnähtävästi hyödyllisestä ja uudesta huomiosta, mikäli joku huomio voi olla uusi. Pariisissa, jossa ei oikeastaan mikään ole uutta, ei edes eilispäivänä pystytetty kuvapatsaskaan, johon katupoika jo on ennättänyt piirtää nimensä. Kuten sanottu, Pariisissa on katuja tai katujen loppuja, samoinkuin tiettyjä taloja, jotka ovat tuntemattomia useimmille suuren maailman henkilöistä, ja joihin tähän maailmaan kuuluva nainen ei voisi astua jalallaankaan aiheuttamatta itsestään mitä loukkaavimpia ajatuksia. Jos tämä nainen on rikas, jos hänellä on ajopelit, jos hän käy jalkasin tai valepuvussa muutamilla pariisilaisen maan ahtaista kujista, saattaa hän kunniallisen naisen maineensa vaaranalaiseksi. Mutta jos hän sattumalta on tullut sinne kello yhdeksän illalla, niin ne johtopäätökset, jotka joku tarkkaava näkijä voi tästä tehdä, tulevat suorastaan hirvittäviksi seuraustensa kautta. Lyhyesti sanoen, jos tämä nainen on nuori ja kaunis, jos hän käy sisälle johonkin näiden katujen taloista; jos tässä talossa on pitkä, synkkä, kostea ja löyhkäävä käytävä; jos käytävän päässä värähtelee lampun himmeä valo ja sen loisteessa häämöittävät vanhan luisevasormisen akan hirvittävät kasvot: tosiaankin, sanokaamme se nuorten, kauniiden naisten menestyksen tähden, tämä nainen on kadotettu. Hän on sen tuntemansa miehen vallassa, joka hänet ensimäisenä kohtaa näissä Pariisin rämeissä. Mutta Pariisissa on sellainen katu, jossa tämä kohtaus voi muodostua peljästyttävän kauheaksi hirmunäytelmäksi, näytelmäksi, joka on täynnä verta ja rakkautta, nykyaikaisen kirjallisen koulun näytelmäksi. Onnettomuudeksi tätä tosiasiaa, tätä draamallisuutta, kuten nykyaikaista draamaakin, vain harvat henkilöt tulevat ymmärtämään, ja on todellakin sääli kertoa joku kertomus yleisölle, joka ei voi omaksua itselleen kaikkia sen paikallisia ansioita. Mutta kukapa voikaan itseänsä imarrella sillä, että olisi aina ymmärretty? Me kuolemme kaikki tuntemattomina. Se on naisten ja se on myöskin runoilijoiden sana.