Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Honoré de Balzac
Ranskankielestä suomentanut L. Onerva
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Ensimäinen osa
Parisissa, syyskuulla.
Jo kahden viikon ajan olen sälyttänyt muistiini monenlaisia hauskoja asioita ja kätkenyt sydämeeni kaikenlaisia mietteitä yksinomaan sinua varten. Minulla on niin paljon huomioita sinulle kerrottavana, että tukehtuisin, ellemme entisten armaiden keskustelujen asemesta voisi näin kirjallisesti uskoa salaisuuksia toisillemme. Miten sydämen liikkeet kuitenkin ovat tärkeät! Aloitan tänä aamuna päiväkirjani ja kuvittelen, että sinäkin olet alkanut kirjoittaa omaasi ja että siis muutaman päivän kuluttua saan mielikuvituksessani elää kanssasi ihanassa Gemenos-laaksossa, jonka tunnen vain sinun kertomuksistasi, samoin kuin sinä saat olla mukana Parisin elämässä, jonka tunnet vain yhteisistä haaveiluistamme.
No niin, kaunokaiseni, eräänä aamuna siis, joka olkoon merkitty ruusunpunaisella elämäni kirjassa, saapuivat Parisista muuan seuranainen ja Philippe, isoäitini viimeinen kamaripalvelija, jotka molemmat oli lähetetty minua noutamaan. Kun tätini, kutsuttuaan minut huoneeseensa, ilmoitti minulle tämän uutisen, en pelkästä ilosta voinut virkkaa sanaakaan, tuijotin vain häneen tylsän näköisenä. — Lapseni , sanoi hän kurkkuäänellään, jätät minut kaipauksetta, näen sen kyllä; mutta tämä jäähyväinen ei ole viimeinen, tulemme näkemään toisemme vielä: Jumala on painanut otsaasi valittujensa leiman; sinulla on juuri se ylpeys, joka yhtä helposti vie taivaaseen kuin kadotukseen, mutta olet liian jalo vajotaksesi! Tunnen sinut paremmin kuin mitä itse tunnet itseäsi: intohimo ei sinulle ole samaa kuin tavallisille naisille. — Hän veti minut hiljaa luokseen ja painoi otsalleni suudelman, jossa tuntui hehkua siitä tulesta, joka häntä itseään kuluttaa, joka on tummentanut hänen siniset silmänsä, tehnyt hänen silmäluomensa itkusta punaisiksi, painanut kurttuun hänen ohimonsa ja levittänyt hänen kauniille kasvoilleen keltaisenkalpean värin. Hän sai minut värisemään. Ennenkuin vastasin, suutelin hänen käsiään. — Rakas täti , sanoin minä, jos kerran teidän ihailtava hyvyytenne ei ole kyennyt tekemään lohduttajaanne minulle mieluisaksi, ei terveelliseksi ruumiilleni eikä suloiseksi sielulleni, niin täytyisi minun tänne takaisin tullakseni vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettette varmastikaan voisi sillä hinnalla toivoa palaustani. En tahdo palata tänne ennenkuin minunkin Ludvig XIV:ni on pettänyt minut, ja jos omani taas tapaan, voi ainoastaan kuolema riistää hänet minulta! En pelkää ensinkään mitään Montespania. — — Voi sinua hupsua tyttöä , sanoi hän hymyillen, älä vain jätä noita turhanpäiväisiä ajatuksiasi tänne, vaan vie ne pois mukanasi; ja tiedä myös että sinussa on enemmän Montespania kuin La Vallièrea. Syleilin häntä. Täti-raukkani ei voinut olla saattamatta minua vielä vaunuihin, ja hänen silmänsä viipyivät vuoroin minussa, vuoroin isieni vaakunassa.