Verikosto

E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Honoré de Balzac
Suomentanut Lauri Laiho
Porissa, Otto Andersinin Kustannusliike, 1919.
Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisen ja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyi vähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteiden viereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, joka kerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linna Valois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarret ristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaen sitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä, istuvaan puolisoonsa.
Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta, yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hän piteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistä silmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus, yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankin liikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.
Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunut hopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkin jalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä. Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan yli kuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleen vieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissa piirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koetti hän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestä mikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oli italialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen, niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.
Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmisten puutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitä syvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuo hetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosi pian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevan itseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkin kiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.