Anja rouva

Kirj.
Ilma Virtala
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Olemme muuttaneet nyt tähän vieraaseen kaupunkiin, uuteen kotiin, joka luullakseni on nyt meille pysyväinen. – Tunnen itseni hieman yksinäiseksi toisinaan, kun Otto on liikkeessä ja pikkupoikani nukkuu. Ei ole vielä ainoatakaan tuttua koko kaupungissa, ei elävää sielua, joka tulisi luoksemme, lukuunottamatta talonmiestä, joka kerran päivässä, puupukki selässä, astuu keittiöön, sekä kirjeenkantajaa, joka tuo lehdet ja toisinaan tervehdyksen muusta maailmasta. Siksi alotankin nyt tämän pikkuvihkosen. Olkoon tämä toistaiseksi ystäväni, uskottuni, johon merkitsen päivieni pikkutapahtumat, sekä piirtelen tunnelmieni ja mielialojeni vaihdokset.
Viihdyn muuten erinomaisesti täällä ylhäällä neljännessä kerroksessa. Kaunis näköala yli kaupungin ja ulompana meren aava, sininen ulappa. Voin seurata höyrylaivan kulkua, miten se hitaasti etenee, pienenemistään pienenee ja lopulta häipyy näkyvistä, katoaa etäisen taivaanrannan taakse. Jälelle jää vain savu, joka paksuna pilvenä kelluu taivaan ja veden välillä. Joskus tunnen mielessäni kummaa kaipausta ja halua tuonne kauvaksi meren taakse, suureen, avaraan maailmaan. Tunsin tuon halun ensikerran silloin, kun katselin kotikaupunkini rannalla miten isäni tukeva matka-arkku kannettiin laivaan ja hän itse asteli jälessä, voimakkaana, reippaana ja iloisena. – Voi, kuinka minä olisin halunnut lähteä hänen kanssaan. Mutta köydet irroitettiin ja hiljalleen eteni laiva rannasta. Hän heilutti lakkiaan, seisten kannella, minä lähenin rannalla yhä enemmän vedenrajaa, kunnes äiti pyöräytti minut ympäri ja lähti viemään tyttöstään kotiin. Kuinka vastahakoisesti minä häntä seurasin, sillä mielessäni oli hämärä aavistus siitä, että isä meni eikä enää palaja. – Niin sitte kävikin. Siitä saakka on meri sielussani aina virittänyt kaihoisan halun päästä sinne, kauvaksi, jonne isäkin kerran meni. Tahtoisin nähdä Tyynenmeren aallot, minne hänen ruumiinsa laskettiin, vaikka tiedän, että hän itse ei enää ole siellä. –