Kosken laulu

Avioliittoromaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.
Suuret, pehmeät lumihiutaleet leijailevat verkalleen maata kohti.
Taivas on ruskeanharmajan pilven peitossa. Syvällä uomassaan vierii vuolas virta, jonka pinnalla häränsilmät salaperäisinä pyörähtelevät. Syysillan tumma hämärä levittyy yli laakson.
Sanelma, Koskelan rouva, astelee virran vartta. Kumahtaen vastaa routainen maa jalan kosketukseen.
Taajenemistaan taajenevat valkeitten hiutaleiden parvet. Pian käärivät ne peittoonsa harmajanruskean, kolean maan. Ne laskeutuvat kuin leikiten Sanelma-rouvan hilkalle ja hartioille, ne hipasevat hänen kasvojaan ja sulavat vesihelmiksi hänen polttavilla poskipäillään.
Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.
Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.
Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas niin elävinä eteen.
Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.
Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään, jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.