Valkea kansa

Kirj.
Ilma Virtala
Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.
On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt, kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.
— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi pojistani kovin monta.
Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten jalkeille.
— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää. Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.
Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija, samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle matkaavien.
Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi, edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.
— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?
— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua, kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina muistaa, on kuin olisi lähelläni.
Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin, minulla ei enää ole…