Kiannan rannoilta Kaspian poikki: Päiväkirjani kotimaassa ja Venäjällä v. 1902

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä v. 1902
Kirj.
Helsingissä, Eero Erkon kustannuksella, 1903.
Päivälehden kirjapainossa.
Alas Oulujokea Alas Volgavirtaa Yli Kaukasus-vuorten Läpi Krimmin Niemen
Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.
Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi, arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut… Jumala minua auttakoon. Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina lähdemme kylmän maailman selkään.
— — Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.
Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä nyt lähdet Kaukaasiaan… Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis ruumisarkkuun pantavaksi. Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi, voihkii hän, kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt… tämä pouta ihan kuivettaa suonet. Hän on todella surkuteltava ja minun käy häntä kovasti sääli. — Oli jo niin hämärä että täytyi sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee — ainoastaan Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla… Me jäimme puhelemaan rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella. Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika! huudahti hän yht'äkkiä. Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin — ka minkätähen sinn' oot niin kummallinen? uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää ylimaan suomeansa. Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot luonnostasi semmonen raskasmielinen? — Minua on aina huvittanut tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. — Maata mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska: ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu…