Kotoisten rantojen ikuinen kohina

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Kianto
WSOY, Porvoo, 1916.
Maalaisuuden ylistys. Musta muta. Niityn raivaus. Joopi. Parooni — kansan mies. Pakkanen. Uistelemassa. Keväthauvit.
Maalaisuuden ylistys.
Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi — minä soitan katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi.
Minä maaemon lapsi, kiilukarstaisessa saunassa syntynyt, olen kuunnellut korven käkeä enemmän kuin häkkeihin suljettujen kanarialintujen viserrystä tai bulevardikahvilain papukaijojen pakinaa.
Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenä äitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minun sydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.
Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorena neitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsän huminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitä minunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiäni kiitän.
Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia, vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa — kädessä kynä ja kirja, useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.
Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa, missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat! Arctophilacus!