Nirvana: Lemmentarina

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Lemmentarima
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.
Ihana kevät, ihmeitätekevä…
Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan — ensimmäistä päivää ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa, jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta hänen korviinsa — eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää. Ei mitään hätää? — Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!…
Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin… Vasta toukokuu menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa. Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä? Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen! Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi, näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa aitovierillä… sinipunervat, lumivalkoiset… On parhaillaan lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa. Vieno hämyhuntu laskeutuu maille… Kas tuossa hän astuu, Suomesta äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle. Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin? Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen nuorukainen, kuinka luostarin kellot soivat — hänestä se on kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki päässänsä… ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee korvaan illanihailijoiden kuiskeita… Katulavitsalla istuu nuori juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista välitä — Lorenzo ja Jessika.