Nuoren miehen kädestä: Kokoelma mielialoja

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kokoelma mielialoja
Kirj.
ILMARI CALAMNIUS (Ilmari Kianto)
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
Aamutunnelma. Olli ja Aili. Luistinjää. Saattajan salaisuus. Venäjän Karjalassa. Riisuttu riemuni. Kaalikatu N:o 22. Kirottu Helsinki! Toisena päivänä. Mullerrus. Tällaisena yönä. Sydämmeni tuskassa. Polkupyörällä kotiin. Karhua kuulustamassa. Sielun vihollinen. Jänikset ja Pappilan Jalo. Pastorin Ressu. Rovastin raittiuslupaus. Mikä virkamies sitä työ outta? Ilta Krimmissä. Sypressi ja koivu. Kesäpäivän unelma. Sokea tyttö. Oma koira. Sunnuntaimietelmä. Omantuntonsa orja. Ystävämme Polykarpus.
Aamutunnelma
Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman… En sinua, järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi… Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi liukuu — vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee…
Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?
Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen sinulle kerron.
Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen — enkä sitä koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput… Silloin oli niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä, ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta — ja minunkin sieluni valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas, joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua rukoillen…