Turjanlinnan satukirja

Produced by Tapio Riikonen
Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Kirjantekijän esipuhelma 1. Tutteliini 2. Kissa Mirri Valkonen 3. Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox… 4. Uni-Matti 5. Ruoka-Jussi 6. Itku-Iikka 7. Ämmy 8. Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä 9. Pappilan kanakammiosta 10. Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi 11. Punaiset posket 12. Tiukukoipi tyttö 13. Pikku Pojan kirkko 14. Kaiken Kyselijä Tyttö 15. Tuittupäät ja Keijut 16. Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu 17. Turjanlinnan akkunaruudut 18. Sotapukki 19. Sääskensyömäri Poika 20. Miten kesävieraita saadaan 21. Kummitus on kultainen herra!
Kirjantekijän esipuhelma.
Jylhää jymymiestä olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja. Vasta sitten kun itselläni oli lapsiliuta, joka ahdisteli sadunkerronnalla, kiinnitin huomiota satukokoelmiimme. Moniaat Suomen kansan vanhat tarinat olivat mainioita luettavia, mutta suurin osa herrassatuja sekä entis- että nykyajalta oli minusta jonninjoutavia. Huomasin että niitä sepittävätkin enimmäkseen sellaiset kynäniekat, joilla ei itsellään ollut onni olla isiä eikä äitejä. Ikävintä oli se — ja on yhä edelleen — että sadut olivat vaikeatajuisia, ainakin maalaislapsille, jotka niin vähän tuntevat kuninkaita tai prinssityttöjä . Tai olivat ne kovin teennäisiä, väkisin pinnistettyjä loruja. Minä kaipasin kirjahyllylläni sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät. Niitä ei ollut…
Viisivuotias tyttöni sanoi: Isäpä kirjoittaisi itse!
Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja he haikeasti hautovat: Miksi isä sillä lailla? Minulla on tapana kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada ikävänkin vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia, mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.