Väärällä uralla

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1896.
Vaihtelevain tunteiden ihmislapsille omistaa nämät muistot
Tekijä .
Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, — niinkuin sellaista sanotaan — ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan tyrehtyneen.
Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas, astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy, jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen, pystykorvainen metsästyskoira.
Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme — niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin hyljännyt ja matkustanut — minne — sitä ei Soma voinut tietää.
Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle — ja viimeistä kertaa! Siltä se minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. — Ja minä tahdoin sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville aarniopetäjille.