Vanha pappila

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Kianto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
1. Vinttikamarikirja. 2. Matti Helttunen rovastinkansliassa. 3. Paitsi Matti Helttusta. 4. Ruustinnan nimipäivät. 5. Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa. 6. Vapunpäivä ja niin edespäin. 7. Kesäisiä kuvia. 8. Ja tuli sydänkesä… 9. Kalaretki Torakkaan. 10. Kylänmäki ja Alanne. 11. Johannan päiville Ruukiin! 12. Pappilan metsissä. 13. Vanha-Mari ja Esko. 14. Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla. 15. Palkovene. 16. Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä. 17. Papinpojan ensimäinen runo. 18. Lastenkamarista aikaihmisiksi. 19. Ukko Galeniuksen peijaat. 20. Pappilan Junnu. 21. Runoileva vanha pappila. 22. Ukko rovastin viimeinen verkkomatka. Epiloogi. Pojan runo vanhalle Äidille. Kun isä kuoli. Pojan päiväkirja. Vanhan pappilan raunioilla.
Vinttikamarikirja.
Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi, Kuuletko, ullakon ukset ne käy! Lattiat oudosti raksahteleepi, Vaikka ei kukaan kulkevan näy…
Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta — Vanha Pappila silti on olemassa.
Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin kokoonpanna jonkunlainen kirja:
Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat sillä aikaa kun pappa ja mamma jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.
Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.
Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas — hiukan kömpelö, mutta iäti kodikas — vuosisatojen kulttuuria huokuva kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma peltikatto — totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat — pienoispytingit — tässä vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo — siinä on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit, sen kraji on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat, puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.