Kuningas Lear arolla

Produced by Tapio Riikonen
Kirjoitti
I. Turgenjew
Suomensi Samuli S.
G. W. Edlund, Helsinki, 1886.
Kuningas Lear arolla.
Kerran talvi-iltana olimme koolla vanhan yliopistokumppanimme luona. Meitä oli viisi kuusi henkeä. Rupesimme muun muassa keskustelemaan Shakespearesta, hänen tyypeistään, siitä, kuinka tarkkoina ja todellisina ne on vedetty esille aivan keskeltä ihmiselämän hyörinää. Ihmettelimme heissä elämän totuutta, jokapäiväisyyttä. Jokainen meistä oli nähnyt näitä tyypejä ja tiesi mainita jonkun Hamletin tahi Otellon tahi Fallstaffin, jopa Rikard kolmannen ja Makbetinkin (viimeksi mainittuja tosin vaan mahdollisuutta myöten).
— Mutta tiedättehän, hyvät herrat, huudahti meidän isäntämme, ikäpuoli mies; minäpä tunsin kuningas Learinkin!
— Mitenkä? kysyimme.
— Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille? Ystävämme aloitti kertomuksensa.
Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan, luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta ajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh Harlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi haihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni nähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen ruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, — ei kaulan jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut jollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne olivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt nähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet — oikein niissä asui jonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset olivat hänellä kädet — patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan minä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani Martin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin myllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.