Inga Heine: Jutelma nykyajoilta

Jutelma nykyajoilta
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Samuli S.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
Motto:
Kärsimyksellä on elämänarvoa
yhtähyvin kuin onnellakin.
Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa
ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi
kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, —
siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.
Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli
alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen
suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua,
joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin
niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on,
senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se
jo sinänsä on taidetta.
Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli
mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.
Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti
oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin
Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli
olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä vanha rouva —
näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin
vajaata kuusikymmentä — kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon
käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon,
että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon
tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar
saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa
pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä
ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.
Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita
yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi
Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.