Kjeld: Katumaalarin tarina

Katumaalarin tarina
Kirj.
Tekijän luvalla tanskankielestä suomensi
Hilma Suomalainen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.
Saa köykäiset kyllä köykäisen; He kosivat sattuman varaan. — — Mut yksinäinen saa yhden vaan, Häll' antaen lempensä paraan. — —
( Karl Gjellerup, Brynhild . )
Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.
Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja vihkiminen alkanut.
Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. — Sulhanen ei tosin ollut mitään erinomaista — sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks' taidemaalari raukka nykyaikana! — Mutta morsiamen koti oli kaupungin varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.
Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. — Ilta oli kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin, kotiin mennessään, se tyydytys, että oli nähnyt jotain. Muutamat herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä laulaa rallattivat:
Oi, ollakko mullakin sulhanen!