Aina: Kertomus 1808-09 sodasta

Produced by Tapio Riikonen
Kertomus 1808-09 sodasta
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1897. Werner Söderströmin kirjapainossa.
Saimaan lounasrannalla, syrjässä valtatiestä, aivan veden rajassa, niemen kainalossa ja saarten suojassa oli v. 1808 pieni soma tupa, joka jo kaukaa näytti toiselta kuin tavalliset Savon mökit tai torpat, sillä ympäristöäkin oli vähän kaunisteltu. Tässä asui korpraali Svärdin leski kauniine Aina tyttärinensä. Heidän ainoina naapureinaan olivat muutamat köyhät kalastajaperheet, jotka asuivat läheisillä saarilla. Saimaan aalloista pyysivät kalastajat elatuksensa, vaan sattui myös usein talvella, että nuo rohkeat, rotevat miehet nousivat suksilleen ja hiihtivät saloille kutkuttamaan karhua talviunesta. Näillä retkillä kysyttiin voimaa ja rohkeutta, vaan niillä saattoi myös mies kunnolla saavuttaa mitä suurimman kunnioituksen naapureilta.
Lauri, vanhan kalastaja Pekan poika, hänen vanhain päiväinsä tuki, oli tehnyt tuommoisen miestä kysyvän työn. Tämän tähden pitivät häntä arvossa vanhat, jotka mielissään myhähtivät, kun tuli Laurista puhe, vaan tietysti joutui hän vähän nuorten kadehdittavaksi, kun eivät kaikki voineet saavuttaa samaa kiitosta.
Sitäpaitsi pidettiin Lauria erittäin hyvänä poikana isäänsä kohtaan, ja sepä oli kalastajista hänen paras ansionsa, vaikka myös sanottiin, että hän sekä vanhoista että nuorista oli vesilläkin rohkein ja taitavin. Kiitokset, joita Lauri näistä sai liiaksikin, kaivelivat erittäin ylpeää Niiloa, sen kylän rikkaimman kalastajan poikaa, epäkelpoa, josta ei kukaan pitänyt. Olihan perintö, jonka Niilo oli kerran saava, koko suuri köyhäin kalastajain mielestä: kaksi kaunista tupaa, puolikymmentä venettä ja muutama sata hopeariksiä; eipä siis ihme, että hän jo ihaillen kuvaili mielessään, miten hän pohattana hallitsisi koko kylää. Mutta kaikista näistä huolimatta oli karhu kerran tehdä Niilolle äkkilopun; ravisteli jo aivan säälittä, kunnes Lauri ennätti apuun ja sai kontion kaataneeksi.