Kellanpunainen timantti

Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielestä suomentanut
Aino Tuomikoski
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.
I. Sievä panttilainaajatar II. Rouva Goldmarkin ruokala III. Kuollut mies IV. Platinanappi V. Kaksi kirjettä VI. Espanjalainen käsikirjoitus VII. Parlamentin jäsen VIII. Tutkinto IX. Kenen ne sormukset olivat? X. Melky tulee väliin XI. Takaovi XII. Peeblesiläinen ystävä XIII. Avunpyyntö XIV. Yksityinen laboratorio XV. Neuvottelu XVI. Salapoliisi tulee käymään XVII. Mihin lamppujen valo osui XVIII. Herra Stuyvesant Guyler XIX. Purdie pysyy lujana XX. Parslettin juttu XXI. Miten kuollut? XXII. Herra Killick muistelee XXIII. Herra Killickin mielipide XXIV. Kellanpunainen timantti XXV. Vainajan omaisuus XXVI. Rotta XXVII. Tyhjä talo XXVIII. Viidensadan punnan seteli XXIX. Herra Mori Yada XXX. Ruumishuone XXXI. Mirandoletin mielipide XXXII. Kello yksi yöllä XXXIII. Salaista työskentelyä XXXIV. Ymmällä XXXV. Yada asettuu johtoon XXXVI. Pilmanseyn teehuoneet XXXVII. Chang Li XXXVIII. Juutalainen ja japanilainen XXXIX. Timanttinen kaulakoriste
Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.
Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä, jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.