Kuparilipas

Kirj.
J. S. Fletcher
Suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
I. Kelpieshawin valtiatar II. Toinen vieras III. Kuparia IV. Keskiöinen varoitus V. Charles Sperrigoe VI. Vastustamaton sanomalehtimies VII. Mitä kuoleva mies sanoi. VIII. Minuutti jälkeen puolenyön IX. Peltisepän arkihuone X. Hänet tunnetaan kruunussa XI. Takaisin Elisabethin aikoihin XII. Palkeney-suvun mielilause
Vaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla, ei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa. Oli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen vuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista, ja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta, eräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä tilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen niin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten tuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä ja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna yritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi voimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen iltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen seudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja palaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin sivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina kesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa oli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin ikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja lupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello kolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi, ja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin sellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa. Sitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet nopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni eksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen tilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin Cheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa Harthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä päättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä. Voin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en nähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin ikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa eikä kylää — tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin olin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun, valkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla matolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan voimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka, Middleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.