Miljoonan dollarin timantti

Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielestä (The million-dollar diamond) suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1924.
I. Huppukauluksiset miehet. II. Vapautus. III. Toinen vieras. IV. Nurkkapöytä. V. Huoneisto Down-kadun varrella. VI. Avaimenreikä ja sisähuone. VII. Herttainen palvelija. VIII. Yhä pahempaa sekavuutta. IX. Postikortti ja kirje. X. Takaa-ajo hämärissä. XI. Hyvin vanha mies. XII. Täydellinen koe.
Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme — Marton Hillin kenttää käyttävän — jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella. Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen, säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.
Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön, — veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin — mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa — pelikentän ympäri hänen kanssaan.