Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

Erään koiran seikkailuja Etelämerellä
Kirj.
Jack London
Suomennos
Otava, Helsinki
1922.
Monen romaaninkirjoittajan onnettomuudeksi runous ja epätosi yleisesti merkitsevät ihmisille samaa. Useita vuosia sitten julkaisin erään kertomuksen Etelämereltä. Salomonin saaret olivat tapahtumapaikkana. Arvostelijat ja kirjallisuuskatsausten kirjoittajat kiittivät kertomusta sangen kunnioitettavaksi mielikuvituksen tuotteeksi. Mutta todellisuutta, he sanoivat, siinä ei ollut siteiksikään. Tiesihän jokainen toki, ettei kähärätukkaisia ihmissyöjiä enää ollut olemassa maan päällä, vielä vähemmän ne vaeltelivat alastomina ja hakkasivat poikki toistensa ja tilaisuuden sattuessa myöskin valkoihoisten päitä.
Kuulkaahan nyt. Kirjoitan näitä rivejä Honolulussa, Hawaijilla. Eilen jouduin Waikikin rannalla puheisiin erään muukalaisen kanssa. Hän kertoi yhteisestä ystävästämme kapteeni Kellarista. Kun olin värväyslaiva Minotalla ja jouduin haaksirikkoon Salomonin saaristossa, pelasti minut samainen kapteeni Kellar, värväyslaiva Eugenien päällikkö. Mustaihoiset olivat katkaisseet kapteeni Kellarin kaulan, kertoi eräs muukalainen minulle. Hän tiesi sen, sillä hän oli edustanut kapteeni Kellarin äitiä pesänselvityksessä.
Kuulkaapa lisäksi. Toissapäivänä sain kirjeen herra C.M. Woodfordilta, brittiläiseltä hallituksen asiamieheltä Salomonin saarilta. Hän oli jälleen ryhtynyt hoitamaan virkaansa oltuaan pitkäaikaisella lomalla Englannissa, missä hän oli saman tien vienyt poikansa Oxfordiin. Jos tutkii minkä yleisen kirjaston hyllyjä tahansa, niin löytää melkein varmasti kirjan, jonka nimi on »Luonnontutkija pääkallonmetsästäjäin parissa». Herra C.M. Woodford on tuo luonnontutkija. Hän on kirjoittanut kirjan.
Palatkaamme kirjeeseen. Kertoessaan itsestään hän sivumennen mainitsi eräästä erikoistehtävästä, jonka hän juuri oli saanut suoritetuksi ja jota hänen Englannissa olonsa oli viivästyttänyt. Hänen oli näet ollut määrä tehdä rankaisuretki eräälle naapurisaarelle ja samalla koettaa löytää muutamien yhteisten ystäviemme, erään valkoisen kauppiaan, hänen vaimonsa ja lastensa sekä valkoisen apulaisensa päät. Retki oli onnistunut hyvin, ja herra Woodford lopetti selontekonsa tapahtumasta seuraavasti: »Minua erikoisesti hämmästytti heidän kasvojensa tuskaton ja kauhuton ilme, joka näytti päinvastoin kuvastavan rauhaa ja levollisuutta.» On huomattava, että hän sanoi tämän oman rotunsa miehistä ja naisista, jotka hän hyvin tunsi ja jotka olivat olleet päivällisillä hänen kodissaan.