Punainen jumala

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Aito Kare
Helsingissä, Kustannusliike Mimerva O.-Y., 1921.
Punainen jumala. Tuo lutka… Isä Tarwater.
Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. — Kaupungin muurien, ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin. Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.
Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn hopeajousen näppäys — ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä ääntä.
Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa — se himmeni, kajahti ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla, katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.