Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut Vilho Oksanen
Otava, Helsinki, 1917.
Yllätys. Aurinkokoirain jäljet. Valkoinen Hiljaisuus. Keeshin tarina.
Yllätys.
Helppoa on nähdä se, mikä on ilmeistä, ja tehdä sitä, mitä odotetaan. Yksilöllinen elämämme pyrkii mieluummin tasapainoon kuin voimainmittelyyn, ja tämä pyrkimys tulee yhä pakottavammaksi sivistyksen mukana, missä ilmeiset seikat ovat tavallisia ja yllätyksiä sattuu vain harvoin. Kun yllätys joskus kuitenkin tapahtuu, ja jos se on kyllin voimakas, niin siihen liian heikko sortuu. Hän ei näe sitä, mikä ei ole selvää, on kykenemätön toimimaan odottamattomassa tapauksessa ja järjestämään valmiiksi suunniteltua elämäänsä toisten tuntemattomien latujen mukaan. Lyhyesti, kun pääsee latunsa päähän, niin kuolee.
Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten, ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen, ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois.
Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut. Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata — hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen välillekin.