Suorasanaisia runoelmia

Kirj.
Jacob Tegengren
Suomentanut
Hämeenlinna, Boman & Karlsson, 1902.
Kevätlintuja. Iltalaulu. Kaksi suorasanaista runoelmaa. Kehtolaulu uinuville sieluille. Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Unelma Iisasta. Regina. Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi. Tarina eräästä isästä. Kuninkaan unelmia. Joutsenet.
Kevätlintuja.
Kun hämy laskeutuu pumpulinkeveänä ja pehmosena kuten kevätpäivän vaikenevan soittimen viimeinen huokaileva sävel, kun se kietoo kalpeaan harsoonsa meren, joka väsyksiin on itsensä riemuinnut, silloin viimeinen lintuparvi kiertelee saaria ja kareja. Ne ovat meren aikaisia kevätlintuja, jotka etsivät itselleen lepopaikkoja yöksi tyvenien rantojen siimeksissä, mihin keinuilevat mainingit eivät tunnu.
Siellä on haahkatelkkä, meren kaunistus, upeana kirjavassa hohtavassa puvussaan, ja haahka, joka on lainannut kallioiden ruskean värin. Siellä on sotka, joka viheltävin siivin hakee saarien kaislanseppelöimiä lampia, ja arka varovainen koskelo, merirosvo, ensimäinen ryöstöissä ja rakkausasioissa, jolla on töyhtöinen ja urkkiva pää ja kurotteleva kaula. Siellä on herkkäuskoinen meriteiri, jolla on keltanen nokka, sysimusta puku ja punaset sukat.
Niiden ääni on yksitoikkoisen raskasmielinen ja soi niin surullisesti illassa. Se helkkyy niin suruisesti ja yksinäisesti, vaikka ne ovat rakkauden houkuttelevia säveleitä, joita ne laulavat. Mutta se sulautuu niin ihmeen hyvin meren kuiskailevaan leperrykseen ja taivaan yksitoikkoisen kalpeaan ja harmaansiniseen säveleeseen. Ja linnut kulkevat luodolta luodolle houkutellen ja siivet suhisten, milloin korkealla meren yläpuolella, mustina taivaan valkosta pohjaa vastaan, milloin matalalla, niin että siivet miltei lakasevat vedenpintaa, ja kun ne laskeutuvat alas, kuohahtaa pärske korkealle niiden notkeiden ruumisten ympärillä. Ne uivat kaulat ojennettuina kohti maata, missä vesi lepäilee suojelevan mustana rannan kalliolohkareiden ja pensaiden varjossa, ja missä kasteesta kostea maa ja tahmeat lepänummut tuoksuvat.