Äidit: Romaani kansannaisista

Romaani kansannaisista
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Mari seisoi tuvan lieden luona ja valmisti illallista työstä palaaville. Hän oli viisikymmenvuotias, mutta näytti paljon vanhemmalta, sillä vartalonsa oli hiukan kumarassa, ja raskaan raatamisen jäljet näkyivät käsien kyhmyisissä sormissa ja kasvojen rypyissä. Liedessä oli kolmijalalla pata. Hän kohenteli tulta sen alla ja hämmensi kauhalla keitosta. Käsi liikkui aivan koneellisesti, niinkuin hän vuosikymmeniä oli samalla tapaa tässä seisonut ja yhä uudistuva sama jokapäiväinen työ oli tappanut hänessä kaikki ajatukset.
Tuvan perällä istui matalalla rahilla kyyryssä hänen äitinsä, talon vanha emäntä Helena, liekutellen kehdossa olevaa lasta, hiljaa hyräillen ja huojuttaen harvalleen ruumistaan kehdon liikahdellessa. Hän oli jo aivan kumaraan mennyt vanhus, iältään yli seitsemänkymmenen, tukka harmaa ja harventunut, kasvot täynnä ryppyjä, hampaaton suu kuopallaan ja leuka sen johdosta liiaksi ulkoneva. Ainoa, mikä hänessä herätti erikoista huomiota, oli tummanharmaiden silmien loiste, joka ei vieläkään ollut sammunut.
Tuvassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan kehdon tasainen keinunta pirtin palkeilla tai kauhan synnyttämä heikko kalahdus, kun se sattui koskettamaan padan laitaan. Lapsi alkoi hiljaa valittaa.
— Saisi se Alma jo tulla, sanoi Helena. — Lapsi kaipaa rintaa.
— Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. — Johan päivä on mennyt metsän taakse.
— Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.
— Koettavat kai jouduttaa töitä.
Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsen äännellessä.
— Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. — Eikä se ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa jo olla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.