Lapset: Kuvauksia lapsille lapsista

Kuvauksia lapsille lapsista
Kirj.
Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.
Karhu.
Napukka.
von Döbelnin kuriiri.
Sandelsin hattu.
von Döbelnin ruusu.
Karhu.
Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään
venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin
katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin
upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan
ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan
peräytymisestä.
Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä
Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin
luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti
hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli
ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli
kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut
hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma
hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin.
Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja
sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei
tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä
ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle
oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä,
kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän
paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli
tottunut hevosen selässä istumaan.
Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään
hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä
lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella
tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää.
Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten
pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.
— Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.
— Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.