Ylioppilaita: Kuvaus pohjalaisista ylioppilaista Turun Yliopistossa

E-text prepared by Jari Koivisto
Kuvaus pohjalaisista ylioppilaista Turun Yliopistossa
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.
Pohjalaisille ylioppilaille omistettu
Vuosi 1655 oli alkanut.
Paksu, huurteinen pilvi pöllähti Andres Merthenin krouvin ovesta joka kerta sen auetessa eteiseen. Taajaan ovi aukeni ja sulkeutui, kun ylioppilas toisensa jälkeen pujahti krouviin loppiaisiltaansa viettämään. Varakas kauppias oli Merthen ollut, mutta myrskyt olivat tuottaneet niin tuntuvia tuhoja, että hän oli luopunut kaupasta ja perustanut krouvin taloonsa Turkuun Kuninkaankadun varrelle. Tilavaa tupaa valaisi pöydälle kuparijalustimeen pistetty kolmihaarainen talikynttilä, jonka krouvari juhlapäivän kunniaksi oli kaapistaan kaivanut. Se oli ylellisyys, jota ei krouvissa nähty muulloin kuin jouluna ja sitä seuraavina pyhäpäivinä; päre pysyi muulloin valon lähteenä. Ja suuri juhlapäivä olikin loppiaispäivä, sillä silloinhan loppui ylioppilaitten joululoma, ja he nyt kotiseuduiltaan palattuaan Turkuun heti kokoontuivat oluttuopin ääreen. Rahoja oli kotoa koottu kukkaroon, ja nyt oli opintojen aluksi otettava ensin humala.
Lieden luona näkyi lattiapalkeissa kiiltäväksi kulunut rengas; siinä oli aukko kellariin, josta krouvari vierailleen nouti juotavaa, eikä siellä ollut vain kotitekoista olutta, vaan oli siellä myös monta nassakkaa ranskalaista ja espanialaista viiniäkin sekä Brunswigin mummaa, joita Merthen syksyisin tuotti laivoilla, sillä eiväthän pohjalaiset ylioppilaat, joiden pesäpaikkana Merthenin krouvi oli, säästelleet rahoja eivätkä kiusanneet kieltään, vaan tilasivat juhlahetkinä parasta pöytään.
Huoneessa lainehti lämmin, ihmishien ja ruoankäryn höystämä sakea ilma. Katon puolella, jossa leipävartaat tiheissä riveissä ulottuivat parrulta parrulle, se asusti, ja joka kerta kun ovi aukeni kylmään eteiseen, kynti raikas ulkoilma siihen vaon, leikkasi kuin palan siitä pois.
Tuvan perällä, pöydän ääressä, jolla kolmihaarukka palaa kärisi, istui viisi ylioppilasta. Naapukkareuhkat oli viskattu penkille ja lammasnahkaiset turkit ripustettu seinälle, ja miehet istuivat sarkapuvuissaan ja lapikkaat jaloissaan pöydän ympärillä. Miekka oli kullakin vyöllään, ja paksut kintaansa olivat useimmat pistäneet vyönsä sisäpuolelle. Siinä oli laiha Johannes Tuderus, Kemin kirkkoherran poika, jonka vaalea, jäykkä tukka oli leikattu korvan alakielekkeen kohdalta tasaiseksi. Hänellä oli pienet, harmaat silmät, jotka näyttivät päähän kiinnitetyiltä napeilta, nenä oli pitkä ja terävä ja oli kerran talvipakkasessa paleltunut, minkä jälkeen se loisti leiskottavan punaisena. Suuläpi oli leveä, huulet ohuet, ja mies näytti aina nauravan. Hänen vieressään istuivat Kalajoen kirkkoherran pojat, veljekset Johannes ja Josephus Mathesius, molemmat pellavatukkaisia, pyöreänaamaisia ja pystynokkaisia, tanakoita miehenalkuja. Kun lähempää tarkasti, huomasi Johanneksen vanhemmaksi veljeksi, sillä hänen ylähuulessaan näkyi jo muutamia viiksenhaivenia. Heidän serkkunsa Matthias Mathesius oli solakka ja sorja poika, jonka tumma tukka oli alapäästä kiharoilla siitä, missä lakki oli painanut selvän rajan hänen hiuksiinsa. Hän oli joukosta kookkain, ja hänen miehekäs ja syvä äänensä kaikui aina toisten äänten yli. Petrus Pictorius, Kemin entisen kirkkoherran poika, oli hiljaisen ja sävyisän näköinen, mutta muoto soti sisustaa vastaan, sillä jos hän oli lauhkean näköinen, niin sitä vimmatumpi tappelussa, jossa hän pienen vartalonsa vuoksi salakkana puikkelehti toisia kintuista kiskomassa. He olivat kaikki kuudentoista ja yhdeksäntoista välillä olevia nuorukaisia. Petrus Pictoriusta olisi luullut vasta kahdentoistavuotiaaksi, niin viattomaksi osasi hän naamataulunsa asettaa ja katsoa ruskeilla silmillään avoimesti ja suoraan puhuttelijaan.