Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta

Produced by Tapio Riikonen
Kymmenen kertomusta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1919.
Jäähyväiset. Majatalon emäntä. Harmaa mies. Uneksija. Zugführerin konjakit. Pelko. Lähetti. Mikä hän oli? Kansanopistolla. Junassa.
Jäähyväiset.
Sa multa pois, ma sulta! Käy kutsu illan hiljaa, kun uinuu maassa multa uneksuin uutta viljaa.
O. Manninen .
Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkon ja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna, jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko, toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältä kylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneet kesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnyt ruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.
Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö, vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäin pöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta. Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona oli tumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavan kynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonka eteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisesti rutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasi ulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänen verensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessa suuriksi ja avuttomiksi.
Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapea käsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksi vesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sitten hän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiina odotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittää jälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään, pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.