Kazan susikoira: Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Seikkailukirja suurilta saloseuduilta
Kirj.
Suomentanut
Jussi Tervaskanto
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.
I. Ihme II. Pohjoiseen III. McCready maksaa velkansa IV. Kahleista vapaana V. Taistelu lumessa VI. Kazan tapaa Joanin VII. Pois lumipyrystä VIII. Suuri muutos IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla X. Tulen päivinä XI. Aina yhdessä XII. La mort rouge XIII. Nälän polulla XIV. Hampaan oikeus XV. Taistelu tähtien alla XVI. Kazan kuulee kutsun XVII. Kazanin poika XVIII. Bareen kasvatus XIX. Anastajat XX. Erämaan vainovälit XXI. Laukaus hiekkasärkällä XXII. Sandy McTriggerin menetelmä XXIII. Professori McGillin väliintulo XXIV. Yksin pimeydessä XXV. Sandy McTriggerin loppu XXVI. Tyhjä maailma XXVII. Sun Rockin kutsu
Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut; jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka. Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman vaarojen halki.
Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut — tätä ennen. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua livistää — eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.